Myyntimatka Saksaan

Kehitysjohtaja Aintila ja muotoilija Vaajakallio lähetettiin marras-joulukuussa vuonna 1975 Saksaan myymään Quellelle projekti. Lähtijöille teroitettiin tehtävän merkitystä. Johtaja Kaitera sanoi: ”Meidän on pakko nostaa osaamista ja jos pystymme myymään saksalaisille meidän laatu riittää kaikille muillekin. Jos kauppoja ei tule, turha teidän on tänne enää palata. Tehdas pannaan kiinni.” Eväiksi mukaan annettiin Finluxin puusepän Esko Lehtonen taidokkaasti valmistama ja Finluxissa muotoiltu kuviteltuun Quellen Universum -maailmaan sopiva TV-kotelon malli.

”Wir sind kunden und Sie sind Verkäufer. Hier sprechen wir Deutch.” eli ”Me olemme asiakkaita ja te olette myyjiä. Täällä me puhumme saksaa.” Näin isäntämme tervehti meitä. Siihen aikaan koettiin loukkaavana, jos myyjä ei puhunut asiakkaansa kieltä, eivätkä kaikki saksalaiset asiakkaan ihmiset hallinneet nykyään niin tavanomaista englannin kieltä. ”Vanhan koulun miehenä” saksan kieli ei tuottanut Ahdille ongelmia, mutta minä lyhyen saksan lukijana olin vaikeuksissa. Ymmärsin kyllä mitä minulle puhuttiin – olinhan opiskeluni rahoittamiseksi kuvittanut oppikoulun saksan kielen oppikirjasarjan – mutta puhe oli kankeaa. Kauhu poisti kankeuden.

Tuomamme malli ei tietenkään kelvannut. Se ei sopinut asiakkaan tulevan malliston linjaan siitäkään syystä, ettei tulevaa mallistoa oltu näytetty meille. ”Jospa muotoilija piirtää meille sellaisen mallin, joka meille kelpaa, niin sitten voidaan mennä syömään. Muotoilija saa avukseen graafisen suunnittelijamme”. Tähän olimme varautuneet, minulla oli mukana TV:n julkisivun oikean päädyn ulkoviivat, joihin oli kätevää suunnitella/piirtää säätöyksikkö ja kaiutinritilä. Asiakkaan suunnittelija tiesi heidän tulevan designin pääpiirteet, mutta häntä oli luultavasti kielletty kertomasta sitä. Jouduin arvaamaan. Muotoilija siis piirsi luonnoksia ja aina kun lähestyttiin maalia, asiakkaan suunnittelija sanoi: ”Polttaa, polttaa”. Näin hakeuduttiin asiakkaan ulkonäkömaailmaan.

Ongelma tuli, kun asiakas tahtoi kaksiosaisen ”säätöyksikön”, jossa IR-vastaanotin ja kanavanumero oli erillisessä kotelossa. Se oli meidän hintatarjouksen ulkopuolella. ”Älkää kuvitelko, että me olemme valmiita maksamaan lisähintaa.” Muotoilijan tuli siis halventaa TV-kotelon valmistushintaa ylimääräisen muoviosan verran tai ei päästäisi syömään tai sopimukseen.

Tuohon aikaan tekniikka oli tuonut telefaxin, jonka avulla puhelinlinjaa pitkin voitiin lähettää piirroksia. Muotoilija oli sopinut Salon Radiolaatikko Oy:n teknisen johtajan Seppo Halminen kanssa, että hän päivystää faksinsa vierellä. Kirjoitin faksin osoitelappuun: ”Seppo, jos me tehdään tällä uudella tavalla kaiutinritilä, säästetäänkö me kaksi markkaa. Ilman sitä säästöä me ei saada kauppaa.” Seppo ei luvannut kahta markkaa, ehkä yhden. Se riitti, sillä arvioin ylimääräisen muoviosan hinnaksi 50 penniä. Kun kuva oli valmis, asiakkaan johtaja saapui. ”Nicht böser. Wir beställen 10 000 Stuck” eli ”Ei pahempi, me tilaamme niitä 10 000 kpl”. Siis 10 000 väritelevisiota vuosittain! Ahti kiiruhti soittamaan hyvät uutiset tehtaalle. Johtaja Kaiteran sihteeri Hannele Lemmetty kertoi, ettei johtaja voi tulla puhelimeen, ”koska on sarjassa juhlistamassa kun kymmenestuhannes TV tulee tuotannosta”.